keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Kirja pojalle, joka ei halua kirjaa

Mimmu Tihinen: Kello tuhat



Tässä kirjassa pelataan jalkapalloa ja tehdään kahdeksannen luokan äidinkielen tunnilla esitelmää Liisi Palo -nimisen runoilijan teoksesta. Päähenkilö Jesse vääntää kirjan nimen hassusti poliisitaloksi, eikä saa aina omaa sukunimeäänkään kirjoitettua oikein.

Jesse pitää runoilija Paloa ovelana, kun tämä on kirjoittanut niin vähän sanoja ja myynyt ne harvat sanat sitten kirjana ja Jessen arvion mukaisesti rikastunut. Nauroin vedet silmissä, kun luin. Teksti on vain niin vetävää ja kuvausta ei jää kaipaamaan. Henkilöt ovat eläviä ja loppuratkaisu yllättää: Jesse alkaa itse kirjoittaa runoja. Kuulostaa ehkä pliisulta, mutta tarina on elämänläheinen ja siinä on painoa: yhdessä Palon mukaan poimitussa runossa mainitaan itsemurha. Selkokielisyys ei tarkoita ajattelun kaventamista, vaan sitä, että vaikeitakin asioita käsitellään yksinkertaisilla lauseilla. Kirjaan on otettu mukaan voimakkaita tunteita sisältäviä kokemuksia nuorten elämästä: kun Jesse aloittaa yläkoulun, hän ei tunne luokaltaan ketään. Tai vaikkapa esitelmän pitäminen herättää sekin yläkouluikäisissä varmasti tunteita ja muistoja.

Lyhyet rivit paitsi helpottavat lukemista, myös tekevät Liisi Palo -nimisen runoilijan mukaan otetuista runoista helposti lähestyttäviä. "Tavallisen" tekstin seassa on siis runoja, jotka erottuvat muusta tekstistä siten, että ne ovat boldatulla fontilla.

Yhden luvun alussa on Jessen kritiikki runoa kohtaan: Jessen mielestä runoilija käyttää liikaa sanoja, ja varsinainen ajatus hautautuu sinne alle. Kun runo tulee tämän havainnon jälkeen, sitä on helpompi lähestyä kriittisesti. Kirjailija antaa lukijalle eväät tarkastella runoa, muttei tee sitä opettavaisesti.

Ihana elämänläheinen ja hauska, erilainen. Selkokieli ei ole pikaruokaa.

Tihinen voitti Selkokeskuksen nuorille suunnattujen selkokirjojen kirjoituskilpailussa käsikirjoituksella Kello tuhat vuonna 2012. Kirjan on kustantanut Pieni Karhu vuonna 2016.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Humoristista science fictionia

Tällä hetkellä kuuntelen Horst Eversiä, humoristista science fictionia. Genre, jota ei taida Suomessa olla olemassakaan, paitsi jos on, niin kommenttikenttään saa kirjoittaa. Minusta vain tuntuu, että suomalaisversio tästä genrestä on aika vakava ja dystooppinen.

Huumorilla on vakavaa pohjaa. Tekstissä käsitellään mahdollisuutta, että talous on uusi maailmanlaajuinen uskonto.

Monia eettisiä ja moraalisia valintojahan tehdään talouden ehdoilla ...

Mieleen jäi myös kysymys siitä, missä maapallolla ja mihin aikaan historiassa vanhat naiset ovat olleet valtaan noussut ryhmä.

Ennen kaikkea Eversin tekstissä miellyttää itsesensuurittomuus. Tarina luistelee sukkelasti omia latujaan.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Jane Austen: Mansfield park






Fanny on vaitelias päähenkilö. Hän ei tee itse omia päätöksiään, hän ajautuu. Muut määrittelevät hänet, tiettyyn pisteeseen saakka.

Kun herra Crawford kosii häntä, hän ei voi vastata myöntävästi. Tällä tavalla hän aiheuttaa pettymyksen kasvatti-isälleen, ja itkee katkerasti, muttei voi edelleenkään vastata myöntävästi, vaikka jokin romahtaa hänen sisällään, kun hän ei pysty vastaamaan kasvatti-isänsä odotuksiin.

Tapahtuma on käännekohta tarinassa, siinä Fannysta alkaa nähdä, kuka hän oikeasti on. Kasvattiäidin mielestä kosija olisi ollut arvollinen jopa hänen omille tyttärilleen, ja näistä toinen onkin tapahtuneen jälkeen Fannylle kateellinen. Fanny ei ajattele tästä juuri mitään. Ulospäin hänessä ei tapahdu suurta muutosta, sillä hänen köyhä syntyperänsä sanelee edelleen hänen elämäänsä, mutta lukija näkee, että hänellä on sisäinen palo, joka häntä ohjaa. Rivien välistä kuultaa, että Fannylla on aina ollut.

Crawford tuntee Shakespearen teokset niin hyvin, että pystyy löytämään hänen teoksistaan hetkessä minkä tahansa kysytyn kohdan. Itse kiikutin kolme Shakespearea tänään kierrätykseen, koska tila nyt ei vain yksinkertaisesti riitä. Mansfield Park jakautuu kolmeen osaan, ja sen kolmannen osan alusta Shakespeare-fani voi lukea, miten kirjan hahmot ylistävät Suurta Kirjailijaa, jonka teoksissa kaikki inhimillinen viisaus asuu. Ei ole suurempaa kuin kirjallisuus.

Fanny rakastuu kuitenkin toiseen, siihen joka hänen kanssaan tuntee tähtitaivaan kohteet. Tähtitaivas edustaa teoksessa jotain ihmisviisautta suurempaa ja pysyvämpää, vai ehkä uskollisuutta omalle itselle ja tilan löytämistä omille ajatuksille? Virginia Woolf ei suotta sanonut, etteivät Austinin teokset kuole.







maanantai 21. marraskuuta 2016

Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä– #Novellihaaste

Vastaan tuohon Ompun novellihaasteeseen luettuani Herman Hessen novellin

Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä.

Novelli löytyy saman nimisestä kokoelmasta
Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä ja muita tarinoita
(WEILIN+GÖÖS, 1978, s.51–71).

Onhan aikamoinen matka pudota tästä hetkestä hyvä matka kohti vuosisatojen alkua: novelli on ilmestynyt alun perin vuonna 1919. Paitsi että putoaminen on tätäkin suurempi: tässä mennään "erääseen meidän kauniin tähtemme eteläiseen maakuntaan".

Aurinkokunnan rajamaille siis, paitsi että jossain kokonaan toisessa maailmassa. Tapahtumat sijoittuvat todellisuuden ulkopuolelle, ja juuri siksi tekstillä on varaa saada sanottua todellisuudesta jotain todellista.

Myönnetään, pääsin jyvälle vasta toisella lukukerralla. Aluksi teksti tuntui korulauseilta, ja pärjäsin vain vaaleanpunaisten suklaakarkkien voimalla. Hesse jakoi mielipiteitä jo elinaikanaan. Toisaalta hän sai suurta arvostusta ja voitti nobelinpalkinnon vuonna 1946. Hänen tekstiään luonnehdittiin myös  "pitkäveteiseksi limonadiksi", joka mielestäni toisaalta kuvaakin tekstiä ratkiriemukkaan osuvasti.

Toisesta lukukerrasta alkaen tekstin läpi alkaa nähdä sen symbolisiin merkityksiin. Jokaisella sitä seuraavalla lukukerralla se merkitsee eri asioita, joten novellin kiinteää merkitystä ei pysty nimeämään.

Tarinan lopputulemassa kuulen Blurin biisin ”Strange News from Another Star” alun tunnelman: raukean, surullisen, mutta niin onnellisen.

Blurin biisi on tosiaan nimetty Hessen novellin perusteella, ja se on vuodelta 1997. Tässä pikku esseessäni käytän tätä seikkaa nyt todistaakseni, että Hessen novelli on ajaton: onhan näiden kahden välillä niin paljon aikaa. Blurin levyn kannessa on keltainen sairaalahuone, sänkyä viedään nopeasti, potilasta ei voi nähdä. Kait hän siellä jossain on, ymmärrettyään, että jossain muualla asiat ovat huonommin, on oikeaa kurjuutta, sotaa, kateutta, kaunaa, pahuutta. Tämän keskellä onnellinen elämä jatkuu yksinkertaisinä, hyväntahtoisina askareina. Hyvää elämää on tehdä hyviä tekoja auttaakseen vähäosaisia, riippumatta siitä, ettei tiedä, onko tämä nyt se pahin onnettomuus maailmassa.

Herman Hesse (1877–1962) matkusti Intiaan vuonna 1911, ja palasi pitkältä matkaltaan takaisin Saksaan tämän novellin ilmestymisvuonna. Intian matka oli hänelle pettymys, eikä Intia ollutkaan sellainen kuin hänen isoisänsä Hermann Gundert oli kuvaillut. Hesse löysi kuumuutta, likaa ja kolonialismia. (Lähde on saksankielinen Herman Hessen kirjailijasivusto.)

Novellissa nuori mies tekee matkan kauas. Hän näkee perillä, mitä pahuus oikeasti on. Palattuaan hän ei enää tiedä, oliko se, mitä hän näki, totta. Niin hän jatkaa elämää. Hän tuo mukanaan, arvatkaa mitä ...

arvauksen saa kirjoittaa tuohon alas kommenttiruutuun!


lauantai 19. marraskuuta 2016

Lintukirjat, osa 1: Linnut äänessä

Ennen kuin pääsen kirjoittamaan vastausta tuohon Ompun innostavaan novellihaasteeseen Reader, why did I marry him?, aloitan Lintukirjasarjan omalla suosikillani, aamuisten työmatkojeni ilolla, Linnut äänessä -kirjalla (Tammi).

Aamulla A-junassa aloitan päivän nostamalla tämän kirjan käsilaukusta, joka voi siis olla muukin kuin Marimekko, mutta reippaan värinen sen täytyy olla. Kirjan kyljessä on reikä, johon työnnän kuulokkeiden johdon. Kirjaa on saatavilla kahden kokoisina, ja minulla on se pienempi.

Kuuntelen tiettynä aamuna tiettyjä lintuja, ja siirryn eteenpäin, kun tunnen linnut.Olen lähtenyt nollasta, ja ylittänyt sadan. Nyt olen menossa rastaissa. Takana ovat mm. pöllöt ja haukat.

Tekstejä kirjasta ei tule luettua. Kiinnostavia niissä ovat mielestäni ainoastaan lintujen laulun "litteroinnit", jotka toisinaan helpottavat tunnistamaan linnun äänen. Kaipaisin tekstin sijasta kustakin linnusta levinneisyyskarttaa ja graafista esitystä siitä, mihin aikaan vuodesta ne ovat Suomessa. Lintujen mitat olisi voinut esittää taulukossa, koska joidenkin lintujen tunnistamisesta tästä olisi hyötyä. Tekstit olisi voinut jättää pois, vaikka helposti ovatkin varmaan syntyneet. Voihan olla, että lintujen kirjalliset kuvaukset ovat olleet jopa kirjan tekemisen lähtökohta. Sanoisin kuitenkin, että olisi kannattanut luottaa enemmän ääniominaisuuteen, ja kirjasta voisi tehdä pikkuversion konttoriin aamuisin matkustaville tädeille.

Valokuvat ovat hyviä, eli ne otettaisiin pikkuversioon mukaan. Numerointeja kulkee kirjassa kaksi: sivunumerot sisällysluettelossa ovat toiset kuin äänitteiden numerot ja tämä on käytön kannalta huono juttu. Kirjan koneisto on kestänyt nyt jo lähes kahden vuoden käytön. Paristot kestävät ehkä noin 4-6 kk sanoisin. Tällaisenaankin kirja on nautinto, ja kun kassi joka tapauksessa kulkee mukana, niin kyllähän lintukirja kanssa.

Kirjasta pystyy kuuntelemaan näitä ihan tavallisia lähiön ääniä: tilhen kutsuääntä, naakan kutsu- ja lentoääntä, västäräkkiä, legendaarista mustarastasta, takapihamme kesäiltain ilahduttajaa. Sitten siellä ovat myös harvinaisemmat, kuten laulujoutsenen " Laa-Laa, minä olen täällä!". Ilahduttavaa on kuulla metsässä kirjassa tutuksi tullut lintu: se tuntuu siltä kuin oma reviiri olisi laajennut, ja onkin.

Hauskin lintu on hömötiainen, koska sen kutsuääni on niin älyttömän äkäinen ja lauluääni taas niin tavattoman herkkä ja tunteellinen.

Kirja on aamulla ensimmäiseksi hyvä keskittymisen apu tässä ja nyt -hetkeen.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Lyhyttarinoita

Nicki Pawlow kertoo lyhyttarinoistaan siitä, miten hän päätyi länteen. Hän oli 13-vuotias ja sen piti olla vain loma. Hänen vanhempansa kertoivat hänelle vasta matkalla, etteivät he palaisi takaisin. Nickillä ei siis ollut mahdollisuuksia hyvästellä ystäviään, ja hän sai mukaansa omista tavaroistaan vain sen, mitä hän oli tullut ottaneeksi mukaan matkalle. Koira jäi tuttavien luo hoitoon.
 
Isä löysi töitä ja perhe asettui. Ensimmäisessä väliaikaisessa asunnossa he asuivat kaksi vuotta ennen kuin muuttivat suurempaan. Nicki sai haasteen: muut hänen luokallaan olivat opiskelleet latinaa jo 3 vuotta ja hänen täytyi saada muut kiinni. Tyttö kuitenkin koki helpotuksen: hän tekisi parhaansa, ja se riittäisi. Hänellä oli jotain johon luottaa. Pääsy opintoihin ei katkeaisi yllättäen ilman selitystä.
 
Aluksi perhe ei ollut yhteydessä itäsaksalaisiin tuttaviinsa tai sukulaisiinsa, jottei näille olisi koitunut siitä hankaluuksia. Myöhemmin he alkoivat vaihtaa joululahjoja, ja viiden vuoden kuluttua Nicki pääsi uudemman kerran vielä näkemään, miltä perheen entiset asuinsijat näyttivät. Hän katsoo entisen huoneensa ikkunaa, ja joku sammuttaa valot huoneessa. Hän näkee isänsä entisen työpaikan, jossa isällä oli kaikki ne vaikeudet. Hän näkee entisen koulunsa ja ne kadut. Kaikki onkin pienempää kuin hän muisti.
 
Elämä itäsaksassa teki avoimesta ja ulospäinsuuntautuneesta tytöstä epävarman. Kuka tahansa saattoi olla vihollinen, ja olikin. Siitä on pitkä aika, kun luin Anna Funderin Stasilandin, mutta realiteetit jäivät mieleen. Pawlowin perhe oli niitä onnellisimpia. Joskus onnellisuus on vain niin kovin hiljaista.
 
Tarinoissa viehättää todenmukaisuuden lisäksi yksinkertainen ja suora kerrontatapa. Teksti syntyy draamaksi vasta kuulijan tajunnassa.
 
Ajan myötä tyttö rohkaistui. Toisaalta ulkopuolisuudesta tuli keskeinen osa hänen persoonaansa: hän ei ollut kotonaan lännessä, muttei enää idässäkään.
 
 
 
 
 

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

HippoSofiaa

Sitä on tässä jo ehtinyt tottua ajatukseen "elämme murroksen aikaa". Kaikkialla puhutaan "muutoksesta" ja tunnistetaan sen merkkejä. Näin myös Karin Müllerin kauniissa kirjassa HippoSophia: Elämme suuren muutoksen aikaa. Olemme käännöskohdassa ... (s. 8).

Mutta lause jatkuu niin vapauttavalla ja hauskalla tavalla, että minulle tuli kerta kaikkiaan hyvä mieli:

Elämme suuren muutoksen aikaa. Yhteiselomme luonnon kanssa tulee muuttumaan perustavalla tavalla.

Tulevaisuudessa ymmärrämme hevosia paremmin.


Tämä on muutos, joka ei uuvuta minua ja josta voi puhua nalkuttamatta. Jopa minäkin jaksan innostua ja suorastaan pyrkiä jatkossa tilanteisiin, jossa mahdollisesti voisin havaita tämän suuren murroksen orastavia merkkejä.


Kirja on henkilökohtainen, ja Müller mainitsee lapsensa hyötyneen hevosterapiasta, ja hän itsekin hakee tallista elinvoimaa. Hän on haastatellut kirjaa varten useita terapeutteja, jotka käyttävät työssään hevosia. Mieleen jäi esimerkiksi eläinlääkäri, joka ei ota korvausta siitä, kun hän hoitaa sairasta hevosta, vaan siitä, että hän estää sairauksien kehittymistä. Ainoastaan karkaaminen suhteellisuusteoreettisiin perusteluihin ärsytti. Tieteellisiksi perusteluiksi olisivat riittäneet kokemukset onnistuneesta hevosterapiasta, joka on saamassa Saksassa arvostettua asemaa, joskin toivomisen varaa vielä on.

Kun kirja on vielä niin kaunis. Sen kannet ovat vahvaa pahvia, ulkopuolelta mattapintaista hopeaa ja sisäpuolelta punaiset. Taitossa on käytetty tummanpunaista. Nyt haluan lukea tämän kirjan vielä toiseen kertaan ...

torstai 20. lokakuuta 2016

Osuvia (?) hakuja Monsterissa

Hakusana: Hauska
Tulokset:
  • Propagandamaisteri

Hakusana: huumori
Tulokset:
  • Kokki (Oulu)
  • Senior BI Specialist
Hakusana: Ei ollenkaan niin vastenmielinen kuin luulisi
  •  Specialist (HR & Communications)
  • jne. = monia, mistä valita.
Hakusana: Tuota voisi melkein vaikka hakea
  • B2B-myyjä, Wulff Oyj (Ergonomia) - jatkettu hakuaika 
  • muitakin, mistä valita, jee.
Hakusana: jos ei
  • Fast Food -työntekijä BURGERKING
  • ja 145 muuta paikkaa hakutuloksena.
Hakusana: huono asenne
Usko tai älä, mutta tällekin Monster löytää yhden osuman. Ilmoituksessa luvataan mielenkiintoisia asiakasprojekteja. Työntekijä pääsee käyttämään ensimmäisten joukossa uutta teknologiaa.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Das Druidendor (Fantasiaromaani)


Kirjailija Kieran L. McLeod tituleeraa romaaniaan Das Druidendor ensimmäiseksi interaktiiviseksi fantasiaromaaniksi Saksan markkinoilla. Kirjalla on omat verkkosivut, joissa lukijat voivat ilmoittautua mukaan vaikuttamaan tähän syntymässä olevaan fantasia-sarjaan. Tarkoitus on löytää n. 40 lukijaa kullekin fantasia-sarjan romaanille, ja kirjailija kehittää tekstiään saadun palautteen mukaisesti.

Itse pääsin tutustumaan Die Elementarsturm -kronikan ensimmäiseen osioon Lovelybooks.de -sivuston kautta. Tämä on suosittu sivusto, jossa kustantajat ja kirjailijat etsivät lukijoita ja arvostelijoita juuri ilmestyneille kirjoille.

Sivustolla järjestetään "lukupiirejä", joihin yleensä osallistuu myös kirjailija. Tällöin lukijat voivat kommentoida tekstiä ja esittää kirjailijalle kysymyksiä. Ainakin tässä tapauksessa kirjailija oli aktiivinen osallistumaan. Tässä keskustelussa kirjailija sivusi myös kokemustaan siitä, millaista romaanisarjan kirjoittaminen esiraadilta saadun palautteen valossa on: palautteet ovat ristiriitaisia. Kirjailijan pää hajoaa, jos aikoo ottaa kaiken saadun palautteen yhtä vakavasti. Viime kädessä kirjailija lienee yksin tekstinsä kanssa, mutta ainakin tämä kirjailija on tosissaan tekstin interaktiivisuuden kanssa ja fantasia-sarjan sivustolla kehoitetaan:" tule mukaan tekemään fantasia- sarjaa."

Juonen rakenteessa raati voineekin vaikuttaa. Lisäksi lukijat saavat vastata kysymyksiin, kuten haluavatko he tietää, miten jonkun hahmon elämä etenee ja mitä hänelle tapahtuu, vai toivoisivatko he, että kyseinen hahmo kokonaan poistuisi tarinasta, eikä siis esiintyisi seuraavassa osassa enää ollenkaan.

Kerronnallisissa ratkaisuissa sitä vastoin raadin palautteesta ei taida juuri olla apua. Esimerkiksi ihan jo niinkin yksinkertainen juttu, kuin " Näytä, älä selitä."

"Pian olen selvinnyt ja olen turvassa", hän ajatteli helpottuneena. Jos luottaisi repliikkiin. Niin, siis ehkä hahmo voi puhua itsekseen? Jos se on fantasiassa ok.? Toisaalta lukijaan voisi luottaa, ja jollain tavalla vielä enemmän vihjauksenomaisesti kertoa tuosta hahmon tavoitteesta.

Kirjoitin Lovelybooksin sivulle arvion kirjasta, ja sen voi lukea täältä. Tuo edellä mainitu repliikkiin liittyvä ajatuskuvio jäi siellä esittämättä, koska alkoi tuntua siltä, että nipotan. Kirjailija on kumminkin niin ilmeisen tohkeissaan ja innostunut ja sitten vieläpä kutakuinkin melko jokainen lukupiiriläinen jättää kommentoimatta, ainakin tähän mennessä. Toisaalta aikaa vielä on.

Mietin kirjaa lukiessa myös kertojan valintaa ja niitä ratkaisuja, joita kirjoittaessa on tehtävä kerronnallisesti. Kuka kertoja on? Tässä lienee fantasia-romaanin kehittämisen suurin haaste.

lauantai 17. syyskuuta 2016

Kirjastossa

                                                                                                                               (Pixabay/Comfreak)

Viime viikolla kävin pitkästä aikaa uudessa kirjastossa pääkaupunkiseudulla, jossa en ollut aiemmin käynyt. Tulin vain menneeksi. Tulin tutkineeksi kirjoja hyllyssä ihan muuten vain. Tuli mieleen, että aiemmin sellaista tuli tehtyä enemmänkin.

Luin vähän aikaa sitten kolumnia siitä, miten kirjastossa ei tule enää käytyä kuten opiskeluaikoina. Kirjoittaja arvioi, ettei kyse ole vain digitalisaatiosta, vaan laajemmasta elämäntavan muutoksesta. Ei vain tule hengailtua kirjastossa. Kirjoja tulee kyllä luettua.

Hyllystä löytyi muuten myös uusi kirja, johon en olisi "sortunut", jollen olisi ollut "muuten vain". Jane Austenin Mansfield Park, ja siitä Vintage edition.

Sitten pitikin päästä pois kirjastosta löytö repussa. Halusin kävelylle meren rantaan. Mieluiten olisin mennyt metsään, mutta meren ranta on ihan kelvollinen vaihtoehto sekin. Planeetta asetti rajoituksensa.


Kotiin päästyäni aloin kuitenkin lukea vuosia sitten espanjanreissulta ostamaani matkalukemista La búsqueda de vida en Otros Planetas ja siellä elämän kehittyminen esitetään rinnan ilmaston kehittymisen kanssa. Kirjan mukaan olosuhteet sanelevat käytännössä kaiken, mikä elämälle on ollut mahdollista.

Minulla on kuitenkin vielä myös yliopiston kirjaston kortti. Voisihan sielläkin käydä. Ja Helsingissä on myös saksalainen kirjasto. Se ei ole kaukana työpaikastani. Voisin poiketa siellä kotimatkalla.

Hyviä suunnitelmia, mutta ainakaan en ole alkamassa karkkilakkoon. 

keskiviikko 31. elokuuta 2016

KÄYTETTYJEN VAATTEIDEN KAUPPAA VERKOSSA

Ennen vanhaan minulla oli sentään tapana
silloin tällöin kirjautua
elämäonp@sk@@.com -sivustolle
ja asetella sinne näytille kuvia
kurahousuista.

Vaan kun ei enää jaksa.

Sentään minulle jäi pieni virtuaalinen vaatekaappi,
jossa säilyvät raskausajankin vaatteet,
nyt kun ei niitä enää tarvita.

Niitä katsoessa tulee hyvä mieli ja melkein jo toivoo,
että olisi tullut enemmänkin
otettua kuvia
loppuunkäytetyistä.

lauantai 20. elokuuta 2016

Vihreä hämärä silmissä, puita


                                           Kuva: Pixabay, Darksouls1, CC0 Public Domain

Mirkka Rekola on kirjoittanut runon, joka alkaa: Vihreä hämärä silmissä, puita ...

Runo hämärästä on samalla myös runo Auringosta ja ilmasta, hengittämisestä. Ilman Aurinkoa tai ilmakehää ei olisi hämärää, joka syntyy valon sirotessa ilmakehässä, kun Aurinko on laskenut horisontin alle.

Oletan muuten vain, että Rekolan runon tapahtumapaikka on Suomessa, joten myös päättelen iloisesti, että tapahtuma-aika on kesäyö, koska kesäpäivänseisauksen aikaan hämärä näillä leveysasteilla kestää pisimpään. Jos runossa on hämärää, on todennäköisimmin kesä.

Auringon juuri mentyä ulkona näkee tehdä vielä töitä: vallitsee porvarillinen hämärä. Varmaankin niin, Rekolan runo tapahtuu tässä hämärässä. Sen jälkeen alkaa merenkulkijan hämärä, jonka aikana taivaalla näkyy jo tähtiä, joiden mukaan voi suunnistaa ja toisaalta horisonttikin erottuu. Viimeisenä on tähtitieteellinen hämärä, jonka aikana voi havaita kohteita, joita ei muulloin voi nähdä.

Mutta tämä on siis hämärää, jossa ympärilleen vielä näkee eli porvarillista laatua. Unohdetaan pimeä.

Porvarillisen hämärän aikaan selkeimmin erottuva väri on purppura, joka syntyy, kun punainen ja sininen sekoittuvat. Vähän tätä ennen on lyhyt vaihe, jossa taivaalla voi teoriassa nähdä myös vähän vihreää länsitaivaalla. Runon tulkinta tihenee: SE hetki on nyt löytynyt, eikä se ollut edes vaikeaa. Ei oppi ojaan kaatanut.

Tai ehkä kulkija kantaa kädessään lyhtyä, jonka valossa hän näkee puiden värit metsässä? Hik.





lauantai 6. elokuuta 2016

Kati Saurula: Koiruohon kaupunki





Minulle on jäänyt mieleen vuonna 2011 ilmestynyt Saurulan kirja Koiruohon kaupunki (Arktinen banaani). Se on välkkynyt mielessä nyt, kun Tšernobylin onnettomuudesta on siis tarjolla tämä uusi kirja, joka oikeasti pitäisi lukea. Ja en ole vielä edes tarkistanut kirjastosta, kuinka pitkä jono olisi (jos sen jatkeeksi asettautuisin).

Tšernobyl on maisemana ja tapahtumina mielenkiintoinen. Artikkeleita, joissa kerrotaan kyseisestä alueesta nykyään ja näytetään sieltä kuvia, ei voi sivuuttaa. Ne on aina pakko lukea. Jalkapuolet nuket revenneissä mekoissaan ja likaa poskessa lojumassa metallikappaleiden ja pölyn, rehottavien kasvien ja melankolian keskellä: se mitä pidettiin kehityksenä, sai aikaan katsokaa tällaisen turmion. Kuvassa ei olekaan vain hajonnut nukke.

Se, mitä kirjan jälkeen olen jäänyt pohtimaan, on tyttären, Nadjan, ja hänen äitinsä Jelenan välinen suhde. Jelena on (yksinkertainen?) Pripjatissa asuva käytännön nainen, joka hoitaa nappulat ja merkkivalot "koulutuksensa" mukaisesti työpaikallaan ydinvoimalaitoksessa, eikä turhia ylimääräisiä kysele. Hän on työvuorossa, kun katastrofi tapahtuu.

Tytär Nadja opiskelee fysiikkaa. Hän siis nimenomaan haluaa ymmärtää sen, miten ydinvoimalaitos toimii.

Naisten välinen ero esittää sitä, miten aika murtuu ja ihmiset muuttuvat: sukupolvet eivät ole olosuhteiden pakon sanelemia evolutiivisia kopioita toisitaan. Heillä on oma tahtoelämänsä. Tytär katsoo äitiään, ja ymmärtää enemmän. Kaikki tieto ei ole elämänkokemusta. Tunteeko äiti häpeää? Mutta hän vain teki kaiken niin kuin käskettiin. Mitä äiti voi antaa tyttärelleen? Mutta hänhän antoi, elämän. Miten tytär voi kunnioittaa äitiään? Tai ymmärtää?

Äiti ja tytär elävät eri maailmoissa, heidän realiteettinsa ovat kokonaan toiset. Tšernobylin tapahtumat luovat mielenkiintoiset raamit tapahtumille, koska ne pakottavat toisaalta näkemään sen, että kehitys on välttämätöntä ja todellakin asioita on ymmärrettävä paremmin. Toisaalta juuri kehitys aiheutti katastrofin.

Kirja tuli mieleeni tänään aiemmin, kun luin terroristijärjestön vankeudesta pakenemaan päässeen naisen tarinaa. Hän asuu nykyään Saksassa ja hänen unelmansa on valmistua matematiikanopettajaksi.

torstai 30. kesäkuuta 2016

Onnellisuuden jaksollinen järjestelmä





ElämäSuoEtsiminenAikaValheetTabutFantasia

TeotArvotMansikka-
jogurtti ja suklaa-
keksit
Ei-vieläTarkoitus
Rakkaus

AjatuksetTeematKirjallisuusTulevaPelotMarsi-
paani
Muutos

TunteetTunnelmatMusiikkiMennytTosiasiatToivoPetty-
mykset

ElämäkertaValmiudetYmmärrysTässäNytSalmiakkiRohkeusHalu

Itse-
tuntemus
Taipu-
mukset
ArvostusUiminen
pää
pinnalla
(ei sukel-
taminen)

VapausSuklaa

SuhteetAiko-
mukset
Hyvä
onni


Täyttymys

Tapahtuma tiheysUusia sointuja kitarasta



Oppi-
minen


Pystyrivit ovat ryhmiä, ja niitä tarkastelemalla voidaan tehdä johtopäätöksiä elämänlaadusta.

Vaakarivit ovat jaksoja, ja niiden avulla voi hahmottaa kokemuspiiriä.

KELTAISET = lujat ja luotettavat, eivät aina välttämättä niin nautinnolliset
ORANSSIT = valuvat
PUNAISET = kellujat






keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Neljä hiljaista koodia







Niin kauan kuin Pyörii = totta
Viisari.Heiluu ( ) ´tik tak
Ohjelma.Viive (sekunti)
_________________.tanssii ( )
Kunnes ei pyöri enää






Niin kauan kuin (on aikaa)
________._____________ ( )
Kunnes ei enää








Jos PahinPelko = totta
______________._____________ ( )
Kunnes on ohi






If (Kaislikko.suhisee) Then
__________________.__________________
TextWindow.Writeline (”Shh…”)
Else If (Kaislikko.kohisee) Then
__________________.__________________
TextWindow.Writeline(”Varokaa!”)
Else
Textwindow.Writeline (”Tuuli nukkuu.”)
End If