maanantai 21. marraskuuta 2016

Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä– #Novellihaaste

Vastaan tuohon Ompun novellihaasteeseen luettuani Herman Hessen novellin

Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä.

Novelli löytyy saman nimisestä kokoelmasta
Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä ja muita tarinoita
(WEILIN+GÖÖS, 1978, s.51–71).

Onhan aikamoinen matka pudota tästä hetkestä hyvä matka kohti vuosisatojen alkua: novelli on ilmestynyt alun perin vuonna 1919. Paitsi että putoaminen on tätäkin suurempi: tässä mennään "erääseen meidän kauniin tähtemme eteläiseen maakuntaan".

Aurinkokunnan rajamaille siis, paitsi että jossain kokonaan toisessa maailmassa. Tapahtumat sijoittuvat todellisuuden ulkopuolelle, ja juuri siksi tekstillä on varaa saada sanottua todellisuudesta jotain todellista.

Myönnetään, pääsin jyvälle vasta toisella lukukerralla. Aluksi teksti tuntui korulauseilta, ja pärjäsin vain vaaleanpunaisten suklaakarkkien voimalla. Hesse jakoi mielipiteitä jo elinaikanaan. Toisaalta hän sai suurta arvostusta ja voitti nobelinpalkinnon vuonna 1946. Hänen tekstiään luonnehdittiin myös  "pitkäveteiseksi limonadiksi", joka mielestäni toisaalta kuvaakin tekstiä ratkiriemukkaan osuvasti.

Toisesta lukukerrasta alkaen tekstin läpi alkaa nähdä sen symbolisiin merkityksiin. Jokaisella sitä seuraavalla lukukerralla se merkitsee eri asioita, joten novellin kiinteää merkitystä ei pysty nimeämään.

Tarinan lopputulemassa kuulen Blurin biisin ”Strange News from Another Star” alun tunnelman: raukean, surullisen, mutta niin onnellisen.

Blurin biisi on tosiaan nimetty Hessen novellin perusteella, ja se on vuodelta 1997. Tässä pikku esseessäni käytän tätä seikkaa nyt todistaakseni, että Hessen novelli on ajaton: onhan näiden kahden välillä niin paljon aikaa. Blurin levyn kannessa on keltainen sairaalahuone, sänkyä viedään nopeasti, potilasta ei voi nähdä. Kait hän siellä jossain on, ymmärrettyään, että jossain muualla asiat ovat huonommin, on oikeaa kurjuutta, sotaa, kateutta, kaunaa, pahuutta. Tämän keskellä onnellinen elämä jatkuu yksinkertaisinä, hyväntahtoisina askareina. Hyvää elämää on tehdä hyviä tekoja auttaakseen vähäosaisia, riippumatta siitä, ettei tiedä, onko tämä nyt se pahin onnettomuus maailmassa.

Herman Hesse (1877–1962) matkusti Intiaan vuonna 1911, ja palasi pitkältä matkaltaan takaisin Saksaan tämän novellin ilmestymisvuonna. Intian matka oli hänelle pettymys, eikä Intia ollutkaan sellainen kuin hänen isoisänsä Hermann Gundert oli kuvaillut. Hesse löysi kuumuutta, likaa ja kolonialismia. (Lähde on saksankielinen Herman Hessen kirjailijasivusto.)

Novellissa nuori mies tekee matkan kauas. Hän näkee perillä, mitä pahuus oikeasti on. Palattuaan hän ei enää tiedä, oliko se, mitä hän näki, totta. Niin hän jatkaa elämää. Hän tuo mukanaan, arvatkaa mitä ...

arvauksen saa kirjoittaa tuohon alas kommenttiruutuun!


lauantai 19. marraskuuta 2016

Lintukirjat, osa 1: Linnut äänessä

Ennen kuin pääsen kirjoittamaan vastausta tuohon Ompun innostavaan novellihaasteeseen Reader, why did I marry him?, aloitan Lintukirjasarjan omalla suosikillani, aamuisten työmatkojeni ilolla, Linnut äänessä -kirjalla (Tammi).

Aamulla A-junassa aloitan päivän nostamalla tämän kirjan käsilaukusta, joka voi siis olla muukin kuin Marimekko, mutta reippaan värinen sen täytyy olla. Kirjan kyljessä on reikä, johon työnnän kuulokkeiden johdon. Kirjaa on saatavilla kahden kokoisina, ja minulla on se pienempi.

Kuuntelen tiettynä aamuna tiettyjä lintuja, ja siirryn eteenpäin, kun tunnen linnut.Olen lähtenyt nollasta, ja ylittänyt sadan. Nyt olen menossa rastaissa. Takana ovat mm. pöllöt ja haukat.

Tekstejä kirjasta ei tule luettua. Kiinnostavia niissä ovat mielestäni ainoastaan lintujen laulun "litteroinnit", jotka toisinaan helpottavat tunnistamaan linnun äänen. Kaipaisin tekstin sijasta kustakin linnusta levinneisyyskarttaa ja graafista esitystä siitä, mihin aikaan vuodesta ne ovat Suomessa. Lintujen mitat olisi voinut esittää taulukossa, koska joidenkin lintujen tunnistamisesta tästä olisi hyötyä. Tekstit olisi voinut jättää pois, vaikka helposti ovatkin varmaan syntyneet. Voihan olla, että lintujen kirjalliset kuvaukset ovat olleet jopa kirjan tekemisen lähtökohta. Sanoisin kuitenkin, että olisi kannattanut luottaa enemmän ääniominaisuuteen, ja kirjasta voisi tehdä pikkuversion konttoriin aamuisin matkustaville tädeille.

Valokuvat ovat hyviä, eli ne otettaisiin pikkuversioon mukaan. Numerointeja kulkee kirjassa kaksi: sivunumerot sisällysluettelossa ovat toiset kuin äänitteiden numerot ja tämä on käytön kannalta huono juttu. Kirjan koneisto on kestänyt nyt jo lähes kahden vuoden käytön. Paristot kestävät ehkä noin 4-6 kk sanoisin. Tällaisenaankin kirja on nautinto, ja kun kassi joka tapauksessa kulkee mukana, niin kyllähän lintukirja kanssa.

Kirjasta pystyy kuuntelemaan näitä ihan tavallisia lähiön ääniä: tilhen kutsuääntä, naakan kutsu- ja lentoääntä, västäräkkiä, legendaarista mustarastasta, takapihamme kesäiltain ilahduttajaa. Sitten siellä ovat myös harvinaisemmat, kuten laulujoutsenen " Laa-Laa, minä olen täällä!". Ilahduttavaa on kuulla metsässä kirjassa tutuksi tullut lintu: se tuntuu siltä kuin oma reviiri olisi laajennut, ja onkin.

Hauskin lintu on hömötiainen, koska sen kutsuääni on niin älyttömän äkäinen ja lauluääni taas niin tavattoman herkkä ja tunteellinen.

Kirja on aamulla ensimmäiseksi hyvä keskittymisen apu tässä ja nyt -hetkeen.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Lyhyttarinoita

Nicki Pawlow kertoo lyhyttarinoistaan siitä, miten hän päätyi länteen. Hän oli 13-vuotias ja sen piti olla vain loma. Hänen vanhempansa kertoivat hänelle vasta matkalla, etteivät he palaisi takaisin. Nickillä ei siis ollut mahdollisuuksia hyvästellä ystäviään, ja hän sai mukaansa omista tavaroistaan vain sen, mitä hän oli tullut ottaneeksi mukaan matkalle. Koira jäi tuttavien luo hoitoon.
 
Isä löysi töitä ja perhe asettui. Ensimmäisessä väliaikaisessa asunnossa he asuivat kaksi vuotta ennen kuin muuttivat suurempaan. Nicki sai haasteen: muut hänen luokallaan olivat opiskelleet latinaa jo 3 vuotta ja hänen täytyi saada muut kiinni. Tyttö kuitenkin koki helpotuksen: hän tekisi parhaansa, ja se riittäisi. Hänellä oli jotain johon luottaa. Pääsy opintoihin ei katkeaisi yllättäen ilman selitystä.
 
Aluksi perhe ei ollut yhteydessä itäsaksalaisiin tuttaviinsa tai sukulaisiinsa, jottei näille olisi koitunut siitä hankaluuksia. Myöhemmin he alkoivat vaihtaa joululahjoja, ja viiden vuoden kuluttua Nicki pääsi uudemman kerran vielä näkemään, miltä perheen entiset asuinsijat näyttivät. Hän katsoo entisen huoneensa ikkunaa, ja joku sammuttaa valot huoneessa. Hän näkee isänsä entisen työpaikan, jossa isällä oli kaikki ne vaikeudet. Hän näkee entisen koulunsa ja ne kadut. Kaikki onkin pienempää kuin hän muisti.
 
Elämä itäsaksassa teki avoimesta ja ulospäinsuuntautuneesta tytöstä epävarman. Kuka tahansa saattoi olla vihollinen, ja olikin. Siitä on pitkä aika, kun luin Anna Funderin Stasilandin, mutta realiteetit jäivät mieleen. Pawlowin perhe oli niitä onnellisimpia. Joskus onnellisuus on vain niin kovin hiljaista.
 
Tarinoissa viehättää todenmukaisuuden lisäksi yksinkertainen ja suora kerrontatapa. Teksti syntyy draamaksi vasta kuulijan tajunnassa.
 
Ajan myötä tyttö rohkaistui. Toisaalta ulkopuolisuudesta tuli keskeinen osa hänen persoonaansa: hän ei ollut kotonaan lännessä, muttei enää idässäkään.
 
 
 
 
 

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

HippoSofiaa

Sitä on tässä jo ehtinyt tottua ajatukseen "elämme murroksen aikaa". Kaikkialla puhutaan "muutoksesta" ja tunnistetaan sen merkkejä. Näin myös Karin Müllerin kauniissa kirjassa HippoSophia: Elämme suuren muutoksen aikaa. Olemme käännöskohdassa ... (s. 8).

Mutta lause jatkuu niin vapauttavalla ja hauskalla tavalla, että minulle tuli kerta kaikkiaan hyvä mieli:

Elämme suuren muutoksen aikaa. Yhteiselomme luonnon kanssa tulee muuttumaan perustavalla tavalla.

Tulevaisuudessa ymmärrämme hevosia paremmin.


Tämä on muutos, joka ei uuvuta minua ja josta voi puhua nalkuttamatta. Jopa minäkin jaksan innostua ja suorastaan pyrkiä jatkossa tilanteisiin, jossa mahdollisesti voisin havaita tämän suuren murroksen orastavia merkkejä.


Kirja on henkilökohtainen, ja Müller mainitsee lapsensa hyötyneen hevosterapiasta, ja hän itsekin hakee tallista elinvoimaa. Hän on haastatellut kirjaa varten useita terapeutteja, jotka käyttävät työssään hevosia. Mieleen jäi esimerkiksi eläinlääkäri, joka ei ota korvausta siitä, kun hän hoitaa sairasta hevosta, vaan siitä, että hän estää sairauksien kehittymistä. Ainoastaan karkaaminen suhteellisuusteoreettisiin perusteluihin ärsytti. Tieteellisiksi perusteluiksi olisivat riittäneet kokemukset onnistuneesta hevosterapiasta, joka on saamassa Saksassa arvostettua asemaa, joskin toivomisen varaa vielä on.

Kun kirja on vielä niin kaunis. Sen kannet ovat vahvaa pahvia, ulkopuolelta mattapintaista hopeaa ja sisäpuolelta punaiset. Taitossa on käytetty tummanpunaista. Nyt haluan lukea tämän kirjan vielä toiseen kertaan ...