keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Kirja pojalle, joka ei halua kirjaa

Mimmu Tihinen: Kello tuhat



Tässä kirjassa pelataan jalkapalloa ja tehdään kahdeksannen luokan äidinkielen tunnilla esitelmää Liisi Palo -nimisen runoilijan teoksesta. Päähenkilö Jesse vääntää kirjan nimen hassusti poliisitaloksi, eikä saa aina omaa sukunimeäänkään kirjoitettua oikein.

Jesse pitää runoilija Paloa ovelana, kun tämä on kirjoittanut niin vähän sanoja ja myynyt ne harvat sanat sitten kirjana ja Jessen arvion mukaisesti rikastunut. Nauroin vedet silmissä, kun luin. Teksti on vain niin vetävää ja kuvausta ei jää kaipaamaan. Henkilöt ovat eläviä ja loppuratkaisu yllättää: Jesse alkaa itse kirjoittaa runoja. Kuulostaa ehkä pliisulta, mutta tarina on elämänläheinen ja siinä on painoa: yhdessä Palon mukaan poimitussa runossa mainitaan itsemurha. Selkokielisyys ei tarkoita ajattelun kaventamista, vaan sitä, että vaikeitakin asioita käsitellään yksinkertaisilla lauseilla. Kirjaan on otettu mukaan voimakkaita tunteita sisältäviä kokemuksia nuorten elämästä: kun Jesse aloittaa yläkoulun, hän ei tunne luokaltaan ketään. Tai vaikkapa esitelmän pitäminen herättää sekin yläkouluikäisissä varmasti tunteita ja muistoja.

Lyhyet rivit paitsi helpottavat lukemista, myös tekevät Liisi Palo -nimisen runoilijan mukaan otetuista runoista helposti lähestyttäviä. "Tavallisen" tekstin seassa on siis runoja, jotka erottuvat muusta tekstistä siten, että ne ovat boldatulla fontilla.

Yhden luvun alussa on Jessen kritiikki runoa kohtaan: Jessen mielestä runoilija käyttää liikaa sanoja, ja varsinainen ajatus hautautuu sinne alle. Kun runo tulee tämän havainnon jälkeen, sitä on helpompi lähestyä kriittisesti. Kirjailija antaa lukijalle eväät tarkastella runoa, muttei tee sitä opettavaisesti.

Ihana elämänläheinen ja hauska, erilainen. Selkokieli ei ole pikaruokaa.

Tihinen voitti Selkokeskuksen nuorille suunnattujen selkokirjojen kirjoituskilpailussa käsikirjoituksella Kello tuhat vuonna 2012. Kirjan on kustantanut Pieni Karhu vuonna 2016.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Humoristista science fictionia

Tällä hetkellä kuuntelen Horst Eversiä, humoristista science fictionia. Genre, jota ei taida Suomessa olla olemassakaan, paitsi jos on, niin kommenttikenttään saa kirjoittaa. Minusta vain tuntuu, että suomalaisversio tästä genrestä on aika vakava ja dystooppinen.

Huumorilla on vakavaa pohjaa. Tekstissä käsitellään mahdollisuutta, että talous on uusi maailmanlaajuinen uskonto.

Monia eettisiä ja moraalisia valintojahan tehdään talouden ehdoilla ...

Mieleen jäi myös kysymys siitä, missä maapallolla ja mihin aikaan historiassa vanhat naiset ovat olleet valtaan noussut ryhmä.

Ennen kaikkea Eversin tekstissä miellyttää itsesensuurittomuus. Tarina luistelee sukkelasti omia latujaan.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Jane Austen: Mansfield park






Fanny on vaitelias päähenkilö. Hän ei tee itse omia päätöksiään, hän ajautuu. Muut määrittelevät hänet, tiettyyn pisteeseen saakka.

Kun herra Crawford kosii häntä, hän ei voi vastata myöntävästi. Tällä tavalla hän aiheuttaa pettymyksen kasvatti-isälleen, ja itkee katkerasti, muttei voi edelleenkään vastata myöntävästi, vaikka jokin romahtaa hänen sisällään, kun hän ei pysty vastaamaan kasvatti-isänsä odotuksiin.

Tapahtuma on käännekohta tarinassa, siinä Fannysta alkaa nähdä, kuka hän oikeasti on. Kasvattiäidin mielestä kosija olisi ollut arvollinen jopa hänen omille tyttärilleen, ja näistä toinen onkin tapahtuneen jälkeen Fannylle kateellinen. Fanny ei ajattele tästä juuri mitään. Ulospäin hänessä ei tapahdu suurta muutosta, sillä hänen köyhä syntyperänsä sanelee edelleen hänen elämäänsä, mutta lukija näkee, että hänellä on sisäinen palo, joka häntä ohjaa. Rivien välistä kuultaa, että Fannylla on aina ollut.

Crawford tuntee Shakespearen teokset niin hyvin, että pystyy löytämään hänen teoksistaan hetkessä minkä tahansa kysytyn kohdan. Itse kiikutin kolme Shakespearea tänään kierrätykseen, koska tila nyt ei vain yksinkertaisesti riitä. Mansfield Park jakautuu kolmeen osaan, ja sen kolmannen osan alusta Shakespeare-fani voi lukea, miten kirjan hahmot ylistävät Suurta Kirjailijaa, jonka teoksissa kaikki inhimillinen viisaus asuu. Ei ole suurempaa kuin kirjallisuus.

Fanny rakastuu kuitenkin toiseen, siihen joka hänen kanssaan tuntee tähtitaivaan kohteet. Tähtitaivas edustaa teoksessa jotain ihmisviisautta suurempaa ja pysyvämpää, vai ehkä uskollisuutta omalle itselle ja tilan löytämistä omille ajatuksille? Virginia Woolf ei suotta sanonut, etteivät Austinin teokset kuole.